J. K. Harju

Heli Paakkonen 18.12.2023

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon on tallennettu perinteen tallentaja Johan Knut Harjun kirjoittama ja keräämä poikkeuksellisen aineisto, noin 20 000 sivua tekstejä vuosilta 1961–1976. ”Niin kuin Lönnrot pani kontin selkään ja lähti saloille, niin panen minä pullon taskuun ja lähden rannoille ja siltojen alle”, J. K. Harju kuvaili keräilyään vuonna 1975. Harjun monipuolinen kokoelma sisältää muun muassa omakohtaisia kuvauksia asunnottomuuden kokemisesta ja korvikealkoholista, paikallistarinoita Sörnäisistä ja muualta Helsingistä, yömajahaastatteluita, vankila- ja huoltolaperinnettä, kaskuja, lapsuuden, nuoruuden ja sota-ajan muistelua sekä aiheita kuvittavia piirroksia. Harjun kirjamuotoon sidotuista keräelmistä tehtiin 1980-luvulla kortisto, joka nyt julkaistaan verkkojulkaisuna.

Harjun kokoamasta aineistosta tekee erityisen hänen toiminta-aikansa ja kenttänsä. Hän dokumentoi arkistolle Helsinkiä ja sen laitapuolta aikana, jolloin perinteentutkimuksen mielenkiinto oli pääasiassa vielä suuntautunut maaseudun kansankulttuuriin ja folkloreen. Muistitiedosta ja kaupunkien ja teollisuuspaikkakuntien erilaisten yhteisöjen perinteestä alettiin tuolloin vasta kiinnostua. Arkistossa ymmärrettiin Harjun tekemän kenttätyön arvo, ja hänelle annettiin vapaus kirjoittaa omaehtoisesti ja luovasti valitsemistaan aiheista. Se, että Harjua kannustettiin jatkamaan kirjoittamista yksilöllisestä näkökulmasta ja lähihetken tapahtumista, ei ollut itsestään selvää, sillä aikaisempina vuosikymmeninä kerääjiä oli moitittu liian henkilökohtaisista tai kaunokirjallisista aineistoista.

Johan K. Harju syntyi työläisperheeseen Helsingissä vuonna 1910. Epävakaan yhteiskunnallisen tilanteen takia viisilapsinen perhe muutti Pohjanmaalle Isojoelle Vanhakylään isän kotiseudulle vuonna 1917. Helsinkiin jäänyt isoveli katosi sisällissodan aikana. Äiti ja lapset palasivat pääkaupunkiseudulle vuonna 1925, isä oli Isojoen vuosina menehtynyt. Helsinkiläinen Harju koki juuriensa olevan Isojoella ja kertoi arkistolle lapsuutensa onnellisesta maalaiselämästä. Isojokelaisperinteen tallentaminen tuo Harjun kokoelmaan mukaan myös maaseudun kulttuurisen ulottuvuuden.

Vaikka koulunkäynti jäi vain muutamaan vuoteen, harrasti Harju lukemista pienestä pitäen. Hän ei pysynyt tarjolla olevissa sekatyömiehen töissä, vaan kertoi 1930-luvun laman hätäaputöiden jälkeen tunteneensa ”ilkeää vastenmielisyyttä” kun vain näkikin lapion tai rautakangen. Harju tienasi mieluummin kirjoittamalla viihteellisiä kertomuksia eri lehdille. Tuotteliaimpaan aikaan hän kertoi ” haamukirjailijana” kirjoittaneensa ”80 laajaa seikkailukertomusta tai novellia” vuodessa. 1930-luvulla hän kirjoitti ”jännitysjuttuja” kustannusliike Ilmarisen lukemistolehtiin Lukemista kaikille ja Seikkailukertomuksiin sekä sota-aikana Siviili- ja asevelvollisuusinvalidien liiton Hurtti-Ukkoon ja Suojeluskuntien Hakkapeliittaan. Vuonna 1946 hän liittyi Nuoren Voiman Liiton jäseneksi ja lähetti tekstejä liiton arvostelupalveluun ja osallistui kilpailuihin. Samaan aikaan 1960–1970-luvuilla kun Harju kirjoitti arkistolle, hän haastatteli miehiä ja kirjoitti näiden sotakokemuksista Kansa taisteli -aikakauslehteen. Harju myös laati tekstiä ja piirroksia yhdisteleviä suurristikoita eri lehdille. Romaanisuunnitelmat eivät toteutuneet ja ainoaksi pidemmäksi, arkiston ulkopuoliseksi teokseksi jäi Tervalammen huoltolan historiikki, Tervalammen turisti (1977). Otavan kirjoituskilpailua varten kirjoitettu, mutta kilpailun määräajasta myöhästynyt omaelämäkerta Toipumattomat tallennettiin SKS:n arkistoon kerääjäsidosten yhteyteen.

Aiheet arkistoon tallennetulle elämäntyölle löytyivät läheltä. Vaikka Harju omaksui perinteentallentamisen mallin maaseudun perinteistä, tuli laitapuolen Helsingistä olosuhteiden pakosta kenttä, josta hän tallensi valtaosan materiaalistaan. Harju kärsi alkoholiriippuvuudesta ja koki asunnottomuutta neljällä eri vuosikymmenellä. Sota-ajan jälkeen alkoholin ongelmakäyttö syveni, lyhyt avioliitto päättyi ja osoitteena oli yhä useammin laitos. Harju majoittui alkoholistihuoltoloissa ja yömajoissa tai ”lintsasi” kadulla etsien suojaa milloin mistäkin. Kadulla juopumuksesta sakotettiin ja varaton mies joutui vankilaan juopumussakkoja suorittamaan. Vankilatuomioita Harju sai myös muutamista omaisuusrikoksista, joita hän itse luonnehti ”pikkuisiksi”. Laitokset rajoittivat liikkumisvapautta, mutta ne tarjosivat samalla myös rauhaa työskentelyyn. Alkoholistihuoltolassa oli työpöytä kirjoituskoneelle ja omaa tilaa haastatteluiden tekemiseen.

Harju kuvasi alkoholismiaan yksityiskohtaisesti. Hän kertoi toistuvasta kierteestä, joka johti huoltolaitoksista siltojen alle ”suuren yleisön halveksimaan veljeskuntaan”. Tallennustyön vuosiin ajoittui kausi 1967–1972, jolloin korvikealkoholi t-spriitä käytettiin runsaasti ja asunnottomien alkoholistien kurjat olot nousivat yhteiskunnalliseen keskusteluun. Harju raportoi arkistolle ”rappioalkoholistien” arjesta ollessaan itse kaiken keskipisteessä: Ruoholahden huonomaineisesta ensisuojasta, Liekkimajasta ja Marraskuun liikkeestä, joka ajoi asunnottomien alkoholistien, vankien ja mielisairaiden asiaa ja jonka jäsenenä Harju itse myös toimi.

Kun Harju alkoi kirjoittaa arkistolle, oli hän jo paljon kokenut mies, joka kirjoitti ammattimaisesti. Yhteys SKS:n arkiston keruutoimintaan syntyi 1960-luvun alussa, kun hän vastasi Kansantarinoiden kilpakeräykseen Naarajärven vankilasta. Palkinnoksi Harju sai kunniakirjan ja hopealusikan, ja samalla hän innostui keruusta ja liittyi arkiston vastaajaverkostoon. Tallentamistyö onnistui materiaalisesta niukkuudesta huolimatta, sillä rekisteröityneenä kerääjänä Harju sai postitse tietoa uusista keruista, paperia ja vapaakirjekuoria, jonka takia postimaksuista ei tarvinnut huolehtia. Arkiston kyselylehdistä ja oppaista Harju oppi perinteen tallentamisen muotoseikkoja.

Tallennustyötä motivoivat arkiston puolivuosittain maksamat palkkiot, eikä Harju kerännyt perinnettä muille arkistoille tai toimijoille. Hän lähetti vuosittain runsaasti materiaalia arkistoon ja hänen keräelmiensä arvo huomattiin nopeasti. Jo vuosina 1965 ja 1966 Harju palkittiin määrällisesti vuoden parhaana kerääjänä. Omaehtoisten tiedonantojensa lisäksi Harju vastasi Kansantieto-lehden kyselyihin ja osallistui 11 eri kilpakeruuseen. Vuonna 1973 hän voitti korsuperinteen kilpakeruun ja 1971 hänelle myönnettiin Kalevalaseuran kekrinpäivän perinteen taitajan palkinto.

Harjun ja arkiston vuorovaikutukseen ja sen pitkäaikaiseen jatkumiseen vaikutti hänen henkilökohtainen suhteensa kansanrunousarkiston johtajaan, vuonna 1972 SKS:n pääsihteerin tehtäviin siirtyneeseen Urpo Ventoon ja silloin arkistonhoitajana toimineeseen Pekka Laaksoseen. He suhtautuivat häneen arvostaen ja tunnistivat hyvän kirjoittajan ja kertojan, kokemusasiantuntijan, joka meni muistikirjoineen siltojen alle tallentamaan elämänpiiriä, joka muutoin olisi jäänyt arkiston kokoelmista puuttumaan. Harjulle oli tärkeää, että hän sai toteuttaa kirjallista kunnianhimoaan ja olla tekemisissä arvossa pidetyn instituution kanssa. Hän oli tietoinen asemastaan ”ainutlaatuisena keräilijänä”, joka tavoitti arkiston ”erityisyhteisöiksi” nimeämiä ihmisryhmiä.

Harju haastatteli kokoelmaansa yli yhdeksääsataa ihmistä. Hän kirjoitti kohtaloista “yhteiskunnan kaapin takaa” ja kertoi saavansa kosketuksen “vain onnettomiin ihmisiin – ja he sitten kertovat minkä kertovat”. Hänen kokoelmansa sisältää merkittävän määrän muistitietoa ja kokemuskerrontaa ihmisiltä, joiden elämänkulusta olivat kiinnostuneita ehkä vain viranomaiset. Suurin osa haastatelluista oli miehiä, sillä vankiloiden, sairaaloiden, yömajojen ja alkoholistihuoltoloiden osastot, joista Harju tallensi materiaalinsa, oli varattu vain heille, mutta kerrottuna on myös naisia. Kun haastateltavat eivät muistaneet kysyttyä perinnettä, kysyi Harju heidän kokemuksistaan. Vaikka kerrottu ei olisikaan ollut henkilökohtaista, vaikutti jo haastattelupaikka siihen, etteivät kaikki haastateltavat halunneet omaa nimeään mainittavan muistiinpanon yhteydessä.

Harju jatkoi SKS:n arkistolle kirjoittamista 15 vuoden ajan ja kirjoitti yleisönään ”tulevaisuuden ihminen” ja ”tutkijat”. Kirjoitustyö antoi hänelle merkityksellisyyttä, joka kantoi läpi rankkojen elämänvaiheiden. Tallennustyötä motivoi halu saada aikaan jotain, jolla ”on pysyväistä arvoa”. Harju ei elämäänsä katunut vaan sanoi: ”Jaa, että miten olen tähän joutunut? En minä tätä murehdi. Jos olisin toisin elänyt, niin perimätiedot olisivat varmaankin jääneet keräämättä.”

Kun kokoelmaa lukee kronologisessa järjestyksessä huomaa, että Harjun elämäntarina, jonka hän pyrki kokonaisuudessaan kertomaan, loppuu ilman päätesanoja. Tekstit päättyvät Harjun kuolemaan. Harju menehtyi äkillisesti 66-vuotiaana Tervalammen alkoholistiparantolassa terassille kirjoitustyönsä ääreen. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle, sosiaalitoimiston järjestämään kertahautaan. Yksi Harjun perinteen tallentamisen arvokkaista ulottuvuuksista on aineiston valtava määrä. Vaikka suurkerääjän kokoelma on tekstilajiensa monimuotoisuuden takia fragmentaarinen, on se syvä, luomisvoimainen ja kaiken kattava muistomerkki yhdestä kokonaisesta ”toipumattomasta” elämästä.

Lisää luettavaa

Häkkinen, Antti 2015. Kaupungin reunoilla. Helsinkiläistä alamaailmaa etsimässä. Teoksessa Antti Häkkinen & Mikko Salasuo (toim.), Salattu, hävetty, vaiettu. Miten tutkia piilossa olevia ilmiöitä. Tampere. Vastapaino. 21–50.

Maksimainen, Mervi 2007. Asunnottomien alkoholistien arki. Mikrotason tarkastelu Helsingistä 1967–1972. Pro gradu. Yhteiskuntahistorian laitos. Valtiotieteellinen tiedekunta. Helsingin yliopisto.

Paakkonen, Heli 2022. Miksi tätä kirjoitan? Perinteen tallentaja Johan Knut Harjun ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkiston vuorovaikutus. Teoksessa Niina Hämäläinen & Lotte Tarkka (toim.), Kaanon ja marginaali. Kulttuuriperinnön vaiennetut äänet. Kalevalaseuran vuosikirja 101. Helsinki. SKS. 158–177.

Paakkonen, Heli 2014. Kallion paikat esitettyinä tiloina. J.K. Harjun kertoma ja keräämä kaupunki. Pro gradu. Folkloristiikka. Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitos. Helsingin yliopisto.

Vento, Urpo 1972. Tunsitteko Jepulis-Penjamin? Liikanimistä ja roolinimistä kertomusperinteessä. Teoksessa Hannes Sihvo (toim.), Nimikirja. Kalevalaseuran vuosikirja 52. Porvoo. WSOY. 160–177.